keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Aarresaari

Sieltä maailman navasta me lennettiin kauas pois pohjoiseen sellaiseen kummalliseen maahan, jossa maan alla on tulta ja päällä lunta. Sen maan nimi on Islanti ja se on aivan yksin merten keskellä.


Me saavuttiin kaupunkiin nimeltä Reykjavik. Se on Islannin ainoa oikea kaupunki ja täällä on vieläkin kylmempi kuin siellä New Yorkissa.


Jos täällä ei kerkeä yöksi sisälle lämpimään niin voi jäätyä sijoilleen. Me yritettiin herätellä yhtä kohmeista herraa, mutta ei se sulanut meille. Minä sanoin sille että älä huoli, kohta tulee jo kesä.


Samuli kertoi että viikingit olivat joskus kauan sitten seilanneet näillä vesillä hopeisilla laivoillaan. Yksi niistä oli jäänyt tänne rannalle.


Minä löysin sen laivan päällikön erään mäen päällä. Se kehotti minua katsomaan syvälle silmiinsä, joiden läpi minä näin kaukaisille Islannin mannuille. Minä kiitin sitä ja ehdotin Samulille ja Nancylle että me voitaisiin lähteä tutkimaan niitä mantuja vähän lähempää.


Seuraavana aamuna me vuokrattiin auto ja sellainen neuvontapalikka. Ei se palikka kuitenkaan oikein osannut meitä neuvoa, joten minun täytyi tulla sen tilalle.


Aluksi me ajettiin paikkaan jossa muinaiset mannerlaatat olivat päättäneet lähteä eri teille. Niiden väliin on syntynyt syvä kuilu jonne kaikki sitä ympäröivä jäinen vesi syöksyy valtoimenaan.


Se on hyvä, koska sieltä maan alta yrittää tunkeutua ylös joku Laava. Se Laava on sellainen tulinen mörkö, joka räjäyttelee vuoria ja saa järvet kiehumaan.


Sitten minä neuvoin meitä jatkamaan eteenpäin kohti merenrantaa. Välillä meidän oli pakko pysähtyä ihailemaan upeita maisemia.


Me ajeltiin ihan Islannin eteläisimpään kylään asti. Se oli vähän autio paikka.


Lopulta me saavuttiin isolle vesiputoukselle. Nancy sanoi että ne vedet valuvat siihen tämän mantereen suurimmalta jäätiköltä.


Me nähtiin siinä vesiputouksessa hieno sateenkaari. Samuli alkoi puhumaan jostain aarteesta ja lähti kävelemään sen putouksen taakse. Ei se mitään sieltä kuitenkaan löytänyt, tuli vain märkänä takaisin. Sitten Samuli halusi kuumaan kylpyyn ja me lähdettiin takaisin Reykjavikiin.


Seuraavana aamuna me jatkettiin matkaa kohti Suomea. Siellä minua vastassa oli kaikki minun kaverit ja koko perhe. Minä en ollutkaan koskaan tavannut heitä aiemmin.


Ei me kuitenkaan oltu kauaa siellä Suomessa, vaan noustiin pian takaisin korkeuksiin ja kohti Ranskaa. Heippa.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Maailman napa

Meidän loppumatka on kulunut niin nopeasti, etten minä ole oikein ehtinyt kertoa meidän seikkailuista. Nyt me ollaan kuitenkin jo kotona ja minulla on taas aikaa mietiskellä tapahtuneita.


Me oltiin siellä Quitossa pari päivää kiipeilemässä ja syömässä kummallisia ruokia. Se oli iso kaupunki, mutta onneksi sen keskellä oli iso puisto.


Sieltä Quitosta me jatkettiin bussilla kohti Kolumbiaa. Se oli niin pitkä matka että me asuttiin bussissa kaksi päivää.


Lopulta me päädyttiin Kolumbian suurimpaan kaupunkiin jonka nimi oli Bogota. Siellä on isoja rakennuksia ja hyvää kahvia.


Siellä me viihdyttiin oikein mukavasti. Ihmiset olivat meille oikein ystävällisiä ja meillä oli kotoisa pieni asunto, jossa ei meinannut mahtua kääntymään. Pian me kuitenkin lähdettiin sieltäkin eteenpäin, taas sellaisella lentävällä koneella.


Siellä oli istuimen selkämyksessä pieni televisio ja sieltä kerrottiin että meidän matkan varrella on jokin hurrikaani. Minä mietin että se on varmaankin jokin ruotsalainen hirviö. Samuli laittoi minullekin turvavyön.


Me käytiin nopeasti Floridassa ja sitten jatkettiin toisella lentokoneella New Yorkiin. Se New York on Amerikassa, joka tarkoittaa maailman napaa. Me oltiin löydetty yksi mukava ecuadorilainen täti nimeltään Grace, joka ottaa taloonsa matkalaisia asumaan koska sillä on niin monta huonetta. Se tarjoilee myös oikein herkullista aamupalaa.


Se oli pelastanut sinne myös yhden reippaan koiran jonka se oli löytänyt kadulta. Sen koiran nimi on Cookie eli Keksi. Se on sille oikein hyvä nimi sillä se oli aika kekseliäs kun löysi tämän kodin.


Tämä New York on vieläkin isompi kaupunki kuin se Bogota. Tämä kaupunki on myös eri aikavyöhykkeellä. Se tarkoittaa että täällä eletään tulevaisuudessa, ja siltä tämä myös näyttää.


Nancy ja Samuli olivat ensin aivan häkellyksissään ja sitten ne ovat olleet ihan innoissaan. Siellä oli aika mukava ilmastokin ja me käveltiin ympäriinsä joka päivä aamusta iltaan.


Eniten me pidettiin kuitenkin kaupungin keskellä olevasta suuren suuresta puistosta.


Samulikin löysi sieltä tekemistä.


Aivan sen kaupungin laidoilta näki merelle. Siellä oli joku kaveri, joka nosti minun kunniakseni maljan. Sitten minä muistin että minä olinkin tavannut sen jo aikaisemmin Japaniassa. Se oli se enkeli, mutta minusta se oli vähän lihonut viime näkemästä.


Viimeisenä päivänä me mentiin sellaiseen isoon kartanoon, jota kutsutaan museoksi. Siellä asuu kaikenlaisia muinaisjäänteitä. Niiden piti pysyä aivan paikallaan etteivät ihmiset säikähtäisi niitä.


Jotkut niistä jäänteistä oli tuotu sinne Perusta asti. Erään herran läheisyydessä minulla tuli kummallisen kotoinen olo. Se huusi minulle sieltä lasilaatikosta että voisiko se tulla meidän mukaan, koska sen mielestä minä olin sille sukua.


Samuli sanoi että se taitaa painaa vähän liikaa eikä sitä voitaisi ottaa mukaan. Minä sanoin sille herralle että sen kannattaisi vähän laihduttaa.


Sitten meidän olikin aika lähteä taas eteenpäin. Samuli sanoi että me oltiin matkalla johonkin tuliseen jäämaahan. Heippa.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Jättiläisten laakso

Minusta näissä etelänmaissa on se mukava puoli, että täällä asuu kaikenlaisia kummallisia hedelmiä joita saa maistella. Yhtenä päivänä me mentiin etsimään kaikkia niitä joita me ei oltu vielä kokeiltu.


Me pidettiin hedelmien missikisat, paitsi että tässä kilpailussa osallistujat syötiin. Jokainen kilpailija sai pisteitä kauneudesta, tuoksusta ja siitä miten maukas se oli.


Voittajaksi selvisi keltainen Pitaya. Se oli raadin mielestä kaunein ja maukkain. Minusta muutkin osallistujat olivat oikein sieviä, joskin osa niistä maistui vähän pahalta.


Sitten Samulin passi saapui vihdoin Cuencaan, joten me oltiin valmiita siirtymään eteenpäin. Sitä ennen me kuitenkin käytiin kiipeilemässä Paute -nimisen kylän kallioilla. Meille oli jo siellä Cuencan kiipeilypaikoissa kerrottu niiden olevan Ecuadorin hienoimmat.


Olihan se kovin hieno paikka ja me kiipeiltiin siellä koko päivä meidän uusien kavereiden, englantilaisen Tomin ja saksalaisen Annikan kanssa.


Samulin sormi oli vielä edellisistä kiipeilyistä vähän sairaana, mutta silti se kipusi siellä seinillä aivan innoissaan.


Illan hämärtyessä me patikoitiin sieltä kallioilta alas tielle, josta me saatin kyyti sellaisen auton lavalle, jossa kuljetetaan sikoja. Sen jälkeen meihinkin oli tarttunut jokin kummallinen haju. Samuli ja Nancy olivat silti niin iloisia kun ne olivat taas kivillä, että me lähdettiin seuraavana aamuna etsimään lisää.

Ensin me mentiin sellaiseen kylään jonka nimi on Azogues. Siellä oli jokin kallio, mutta kun me yritettiin päästä sinne bussilla niin me päädyttiinkin ihan väärään paikkaan, ja sitten olikin jo myöhäistä. Seuraavana päivänä me yritettiin onnea toisessa kylässä nimeltä Riobamba, mutta sieltäkin me lähdettiin seuraavana aamuna tyhjin käsin eteenpäin. Matka jatkui Banosiin ja siellä Nancy ja Samuli olivat jo niin epätoivoisia että ne alkoivat kiipeilemään sellaisilla pienillä kivillä.


Minä sanoin niille että tämä on silti aika hieno paikka ja me voitaisiin jäädä tänne pariksi päiväksi.


Ne ovat molemmat olleet vähän levottomia viime aikoina. Minä mietin että se on varmaan siksi kun meidän matka alkaa olemaan kohta lopussa. Minä halusin piristää niitä vähän ja vein ne retkelle kukkuloille.


Siellä me nähtiin suuren suuri lintu. Samuli sanoi että se on kondoorikotka ja että se on maailman suurin lentävä eläin.


Se oli hyvin vaikuttava näky.


Minä mietin että sen täytyy varmaankin olla niin suuri, koska tämä on sellainen jättiläisten laakso jossa hiiretkin ovat ison koiran kokoisia.


Kilpikonnatkin painavat tonnin ja voivat elää 200 vuotta.


Täällä on myös eräs hyvin aktiivinen tulinen vuori. Aivan äskettäin tämä kaupunki oli peittynyt tuhkaan kun se oli räjähdellyt. Minä kuulin että öisin sen huippu hehkuu punaisena, mutta meille se oli piilossa pilvien takana. Sinne vuorelle meillä ei siis ollut asiaa.


Tämä Banos on oikein viihtyisä paikka. Paikalliset kutsuvat tätä 'pieneksi palaksi taivasta' ja lopulta Samuli ja Nancykin näkivät sen ja piristyivät vähän. Seuraavaksi me lähdetään Quitoon, jossa minun ystäväni Daniel Boliviasta odottelee jo minua. Heippa.